Koko Hubara
Vallihaudat ovat Helsingin historiaa, jota ei koulussa opetettu.
Koko Hubara on kirjailija ja Ruskeat Tytöt -verkkomedian päätoimittaja. Hän on asunut ja työskennellyt Helsingissä Tapanilasta Etu-Töölöön ja Punavuoresta Hermanniin. Tällä hetkellä hän tekee töitä Kontulassa Itä-Helsingissä.
Koko Hubara teki tutuksi termiä ”ruskeat tytöt” jo aiemmin samannimisessä blogissaan, jossa hän nosti esiin rodullistetuksi tulevien naisten kokemaa rasismia ja seksismiä.
Vuonna 2017 Hubaralta ilmestyi samanniminen esseekokoelma. Ruskeat Tytöt - Tunne-esseitä käsitteli ”identiteettiä, kauneutta, hiphopia ja vanhemmuutta sukupuolen, etnisyyden ja luokan risteymästä käsin”.
Se oli ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskeille tytöille. Ruskeat Tytöt on nykyään enemmän kuin verkkomedia. Sen ympärillä on yhteisö, ja se on järjestänyt muun muassa tapahtumia.
Vaikka Koko Hubara onkin syntyperäinen vantaalainen, hän kokee olevansa ensisijaisesti helsinkiläinen. Koko Hubaran Helsingissä jokainen saa olla sitä mitä on.
Olen ottanut viime aikoina jälleen haltuun kaupungin julkisia liikuntapaikkoja. Kävin pitkään kaupallisten ketjujen saleilla, mutta ne ovat tuntuneet ikäviltä. Nyt vuorottelen Kisahallin, Liikuntamyllyn ja Kallion uimahallin välillä, ja ne ovat minulle tosi tärkeitä paikkoja. Kallion uimahallissa käyn aamuisin, jolloin siellä on paljon eläkeläismummoja, jotka välillä juttelevat saunanlauteilla. Se on sellaista pientä: tervehditään, katsotaan silmiin ja ollaan ystävällisiä. Näihin paikkoihin on paljon mukavampi lähteä kuin ketjusaleille.
Käyn paljon kävelemässä ja välillä vähän juoksemassakin. Kun haluan miettiä jotain työasiaa tai olla luonnossa, teen parin kolmen tunnin lenkin Arabianrannan, Viikin, Herttoniemen siirtolapuutarhojen ja Kalasataman kautta. Niitä peltoja ja metsiä tykkään kulkea. Erityisesti pidän Kivinokasta. Se on rauhoittava paikka, jonne poikkean tieltä ja vain katselen merelle päin. Hyvin harvoin olen nähnyt siellä ketään.
Uutena vuotena päädyin pitkästä aikaa Pirkkolassa olevalle vallihaudalle, jota olen lapsena käynyt katsomassa historiahullun isäni kanssa. Ympäri Helsinkiä on näitä ensimmäisen maailmansodan aikaisia vallihautoja, joita rakentamaan tuotiin aasialaisia sotavankeja. Ne ovat sellainen osa Helsingin ja maailman historiaa, jota ei ainakaan minulle koulussa näytetty tai opetettu, vaikka kävin kouluni ihan vieressä. Vallihaudat ovat aika pysäyttäviä – turhan usein ajatellaan, että Suomen historia kulkee akselilla Senaatintori-Suomenlinna.
Lämmin lapsuudenmuistoni on, kuinka kävimme isoisän kanssa monta kertaa vuodessa Ateneumin taidemuseossa. Näyttelyn jälkeen söimme pullat museon kahvilassa. Nyt sama perinne on tärkeä oman lapseni kanssa. Ylipäätään Helsingissä on tosi hyviä kahviloita ja kiva kahvilakulttuuri. Käyn samoissa paikoissa kuin lapsenakin, eli Fazerilla, Ekbergillä, Strindbergillä ja Café Esplanadissa. Otan aina korvapuustin ja kahvin. Ainoa muutos vuosien varrella on, että nykyisin juon kahvini kauramaidolla – paitsi jos saatavilla on iso ranskalaistyyppinen Cafe au Lait.
Vallilassa Sturenkadulla on avattu etiopialainen ravintola Addis, jossa jokaisen pitäisi käydä. Se on todella hyvä, edullinen ja autenttisen oloinen. Juureni ovat Jemenissä, ja etiopialainen ja somalialainen ruoka ovat niin lähellä jemeniläistä ruokaa kuin Suomessa voi saada, jos ei kokkaa itse kotona. Mausteet ja injera-leipä ovat samoja. Addisissa ei tarvitse jännittää, vaikka etiopialainen ruoka olisi vierastakin. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: liha- tai kasvisannos. Ruoasta tai kulttuurista ei siis tarvitse tietää etukäteen mitään.
Olen kova käymään kirpputoreilla. Tykkään tonkia ja etsiä itse, joten en käy vintageliikkeissä, joissa joku muu on tehnyt valinnat puolestani. Sörnäisten Fida on tarpeeksi iso, ja siellä on vähän kaikkea. Yleensä löydän kodin esineitä, kuten lampunvarjostimia ja tarjoiluastioita. Kymmenisen vuotta sitten löysin leopardikuvioisen tekoturkistakin, joka on ollut siitä lähtien minulla käytössä keväät, syksyt ja talvet. Se ei ole mennyt miksikään, ja siitä ihmiset aina kysyvät, mistä se on.
Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa tulee käytyä huomattavasti enemmän kuin Kaisaniemen puutarhassa. Esimerkiksi viime kesänä olin siellä lapseni kanssa. Ihastelin kukkia, ja kun käännyin katsomaan taakse, lapseni oli riisunut vaatteensa ja juoksi alasti sprinklereissä. Oli ihanaa, kun kukaan ei tullut torumaan, vaan kaikki vain nauroivat.