Suomi valittiin jo seitsemättä kertaa maailman onnellisimmaksi maaksi maaliskuussa 2024 (World Happiness Report). Helsingissä asuva kirjailija Meiju Niskala kertoo, miten monin eri tavoin maailman onnellisimman maan pääkaupunki tekee hänet onnelliseksi.
***
On kevät, kohta on kevät, herään varpusten tirskutukseen joka kuuluu ikkunoiden läpi makuuhuoneeseen. Kokonaiset pensaat ja linnut niiden sisällä tirskuttavat, suunnistan äänien avulla bussipysäkille melkein silmät kiinni, niin ihana tuo kevään ääni on.
On kevät, on varmasti kevät: lintuparvet lentelevät taivaalla ja pitävät eräänlaista kitinää, ja minähän pidän Helsingin kitinästä, pidän siitä rahisevasta kitinästä, kun talven hiekoitushiekat rapisevat jalkakäytävillä, ja kitinästä kun ratikka jarruttaa mutkassa, ja siitä rahisevasta kitinästä vasta pidänkin, kun vanhassa kolera-altaassa tarjottimien kokoiset jäälautat hankaavat toinen toisiaan vasten.
Yhdysvaltain entinen presidentti Bill Clinton kertoi minulle kerran juuri tämän äänen olevan yksi hänen suosikkihiljaisuuksistaan Helsingissä. Minä puolestani kerroin kirjastojen äänimaailmasta, kuten kerron aina mahdollisuuksien tullen: talvesta kesään ja kesästä talveen suomalaiset kirjastot edustavat sivistyksen, kohtaamisen ja jakamisen arvoja, eivätkä vain kirjojen muodossa. Kirjastoissa, kuten Oodissa, voit lainata keittiöitä tai äänistudiota – sillä tieto ja maailmojen kohtaaminen eivät ole vain sanajonoja. Voit lainata myös porakonetta tai pyörää tai venettä. Sillä kirjaoppimisen lisäksi sivistys on yhdessä tekemistä ja yhteisen kokemuksen tuottamista ja huolenpidon harjoittelua. Minä kierrän kerran vuodessa jokaisen helsinkiläisen kirjaston, koska ne ovat yksilöitä – ja ennen kaikkea kiinnostavia arvojen ja arkkitehtuurien rakenteita.
Mutta nyt se kevät! Se on täällä! Käyn istuskelemassa rantakallioilla, käsillä tunnustelen Venäjän tsaarin aikaisia sotilaiden kallioon hakkaamia viestejä ja nenälläni haistelen merta. Mikään ei ole minun ja horisontin välissä vielä, vaikka kohta se muuttuu, vauhdilla, sillä kesä ei nouse vain kukkasina maanpinnan päälle, kesä kiipeää kajakkeina ja purjeveneinä myös ulapalle.
***
Ja se kesä, sen ensimmäiset merkit ovat keltaiset leskenlehdet tienvarsilla, kaupunkipyörät pyöräteillä ja julkisten saunojen edustoilla vilvoittelevat ihmiset pyyhkeisiin kääriytyneinä.
Helsingissä kesätuuli heiluttaa paidanliepeitä ja hameenhelmoja kuin isännän ja emännän viirejä, ja rinnassa on tunne: tämä kaupunki on meidän, kaikkien! Kallion kolot täyttyvät ihmisryhmistä eikä kaupunki uppoa eikä vajoa, sillä tämä on helsinkiittiä, sellaista kivilajia joka ei murru eikä sorru. Aika on nakertanut kallioihin koloja joihin mahtuu yksi, viisi, kolmetoista ihmistä plus lemmikit ja piknik-kassit kuin lauteille, kuin puistonpenkeille, ja sieltä me katsomme tätä kaupunkia, pääosan esittäjäämme.
Ja kun tulee yö – se nuuskitaan ilmasta, koska valo pysyy ja pysyy ja pysyy – kuuluu edelleen satunnainen lintujen laulu, ja syreenit, nuo 1800-luvulla Ruotsista tuodut muotikasvit helähtävät kukkaan. Lupaathan nuuhkaista ainakin yhtä tupsua kun kuljet kaupunkitapahtumasta toiseen tai pulahdat yöuinnille joltain mattolaitureista.
Äläkä sure niiden syreenien lyhyttä kukinta-aikaa. Seuraavaksi kukkivat marjapensaat, ja alkaa satokausi. Ruusunmarjat, tyrnit, mustikat ja sienet löytyvät rannoilta, pieniltä saarilta tai keskuspuistosta. Keskeltä kaupunkia voit poimia luumuja, viininmarjoja tai omenoita, vaikka linnuillekin on syytä jättää syötävää. Historiaan täällä törmää juuri näin: julkisiin tiloihin unohtuneina tai levinneinä hyötykasveina.
***
Ja kun sitten saapuu syksy, on maisema täynnä utua, meri niin täynnä aamun sarastusta ja utua, että olen pakahtua. Syksy tuo päiviin pintakirpeän tuoksun ja maalaa ruskan puihin ja punaisina loimottaviin talojen seinämiin. Minulle tämä on merkki: nyt alkaa talviuintikausi, nyt alkaa saunakausi, nyt alkaa museoiden, kirjastojen, arkkitehtuurikierrosten sesonki.
Alkaa myös puurokausi. Sillä kun syksy lopulta tiputtaa värinsä, alkaa niin loskainen aika, että pidän itseni virkeänä suuntaamalla aamuisin Hakaniementorille syömään riisipuuroa oranssien katosten alle. Siellä syön puuroa ja kohtaan ihmisiä, syön lisää puuroa ja suojelen näitä oransseja, tuulessa paukkuvia katoksia, jotka ovat olleet tällaisia jo yli puoli vuosisataa. Aina, kun joku ehdottaa tilalle uudistusmielessä tyylikkäämpiä lasikoppeja ja hehkulamppukoristejonoa, älähdän: sellaisia saa tilattua mistä tahansa kaupasta, mutta Helsingin torit tapahtuvat vain Helsingissä, tällaisina!
***
Ja kun sitten ensimmäinen kunnon lumimyräkkä iskee ja alkaa talvi, käännän kasvot kohti tuulta, laitan sukset jalkaan ja hiihdän töihin raitiovaunulinjaa pitkin. Jotkut hiihtävät puistossa, mutta siellä minä sekoaisin, samalla tavalla kuin lintu pienessä häkissä, sillä olen tottunut ison tilan tunteeseen.
Eräs intialainen ystäväni kärsi Helsingissä aikoinaan juuri liiasta tunnusta, ja lopulta vein hänet torille, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. ”No vihdoin tuntuu kotoisalta!” hän huusi minulle vellovan ihmismassan keskeltä.
Mutta siitä tilan tunnusta vielä: juuri sen vuoksi minä kuljeskelen pitkin rantoja kesäisin ja jäiden ollessa tarpeeksi paksut suuntaan naskalit kaulassa jäälle, kuten sadat ja tuhannet muutkin helsinkiläiset. Suksilla, luistimilla teemme retkiä lähisaariin tai luodoille ja nautimme siitä, miten erilaiselta Helsinki näyttää mereltä katsottuna. Sellaiseksihan se alun alkaen suunniteltiinkin – pohjolan valkoiseksi helmeksi, johon saavutaan juuri mereltä.
Mutta kerrotaan vielä yksi talveen liittyvä juttu joulupukeista ja joulusaunasta. Perinteisesti yhteen kaupungin julkisista saunoista kokoontuu jouluaattoyönä joukko työkeikoilla olleita joulupukkeja. Mutta saunan nimeä en tässä paljasta, se selviää kun tulet Helsinkiin!
Teksti: Meiju Niskala
Lisää vuosirytmejä ja muita vinkkejä arjen löytöretkeilijöille voi lukea Meijun kirjasta Olet tässä (Helsinki), julkaisija Kustannusosakeyhtiö Avain, 2008.
