Näin me kestämme pimeyttä

Jamie MacDonald standing in front of a grey wall along a narrow walkway in the mid-ground of the photo, a stream of sunlight shining down on him from the right.
Lead text
Ystävien kanssa kokkaamista, taide-elämyksiä, kirkasvalolamppuja ja ripaus optimismia. Näin Helsingissä asuvat maahanmuuttajat valmistautuvat pimeisiin vuodenaikoihin.

"Keksin itselleni aina uuden syysprojektin"

Italialaisamerikkalainen catering-yrittäjä Lorenzo Dotson-Smith elää talvella oman rytminsä eikä kellon mukaan.

”Minut huijattiin mukaan tähän Suomi-juttuun. Tulin tänne juhannuksena 2003, sää oli kiva ja saaristo ihana. Sitten tulikin talvi. Silloin Helsingissä oli vielä usein kunnon talvia, ja autoa sai kaivaa lumen alta. Trentossa Italiassa asuessani lumilautailin ja olin tottunut lumisiin vuoriin, mutta en ollut tottunut puuterilumikukkuloihin keskellä kaupunkia. Oli toisaalta aika kivaa pukeutua kuin laskettelulomalle, ja lumi toi valoa.

Lorenzo Dotson-Smith jogging on a footbridge at night, coming towards the camera.
Show in landscape format
Off

Ensimmäisinä vuosina olin kiireinen, koska suoritin opintojani loppuun. Mutta vähitellen aloin tiedostaa, miten aikaisin pimeä talvisin tuli. Ymmärsin, että en voi elää kellonajan mukaan, vaan minun pitää kuunnella kehoni rytmiä. Aamuisin huijaan aivojani iskemällä kirkasvalolampun päälle ja illalla menen nukkumaan aikaisemmin.

Kokkaan paljon työkseni, mutta nautin siitä silti. Talvisin teen ruokaa, jonka voi työntää uuniin ja unohtaa sinne neljäksi tunniksi. Kun palaan kotiin, tuoksu on ottamassa minua vastaan.

Kun Suomessa aletaan jo elokuussa päättää kesää, puhua koulujen alkamisesta ja pakata varvassandaaleja kaappiin, minä kirjaan ylös syksyprojektini. Se voi olla mitä vain, kielikurssi, tangokurssi, pieni remontti – jokin mitattavissa oleva ja konkreettinen juttu. Sillä tavalla oppii joka talvi jotain.

Kannattaa pysyä muutenkin kiireisenä ja tehdä jotain. Harrastan leijalautailua ja opetan sitä sekä Helsingissä että Hangossa. Käyn myös juoksemassa.

Marraskuussa sää on joskus niin surkea, että se on tavallaan hauskaa. Mutta kun on lunta, nautin siitä hiljaisuudesta. Kutsun sellaista kahden tunnin hiljaista juoksua kaikkien muumien saamiseksi laaksoon.”

Linda Toye standing behind a tree that has grown into a V shape, it's night and she's looking to her left.
Show in landscape format
Off

”En valita vaan suorastaan syleilen pimeyttä”

Amerikkalainen taiteilija Linda Toye varustautuu talveen oikealla pukeutumisella ja optimismilla.

”Kun muutin Helsinkiin vuonna 1986, tuntui kuin olisin muuttanut kuun pimeälle puolelle. Täällä ei ollut mitään, eikä vielä ollut edes internetiä. Olen kotoisin Detroitista ja olin tottunut Michiganin talviin, mutta yhtä pimeää siellä ei ollut. Ensimmäinen talveni täällä oli kylmin, mitä olen koskaan kokenut: 35 astetta pakkasta ja paljon lunta. Kun lämpötila nousi 25 pakkasasteeseen, se tuntui helleaallolta.

Muuttaessani Suomeen olin rakastunut, enkä ajatellut säätä tai pukeutumista hetkeäkään! Aluksi olin jatkuvasti kylmissäni. Kun aloin viettää lasteni kanssa aikaa leikkipuistossa ja tärisin kylmästä, toiset äidit kehottivat minua hankkimaan untuvatakin. Nykyään minulla on useampi takki talven varalle.

Alan valmistautua henkisesti pimeisiin kuukausiin jo syyskuussa. En enää viitsi valittaa pimeydestä, pikemmin syleilen tätä aikaa. Oli hauskaa ja innostavaa opetella laskettelua, hiihtämistä ja luistelemista, vaikka minulle naurettiin. Ei haittaa, että olen edelleen hidas ja kömpelö.

 

Talvi on kiireistä aikaa, sillä joulumyynti on minulle tärkeä sesonki. On kuitenkin tärkeää, ettei vain suorita vaan pysyy muuten aktiivisena. Viikonloppuisin yritämme nähdä ystäviä, ja teen paljon ruokaa. Marraskuussa on myös mieheni syntymäpäivä, isänpäivä ja kiitospäivä, joten silloin tapahtuu paljon.

Olen tehnyt kodistamme hyvin tunnelmallisen, ja siellä on kiva lukea kirjoja ja juoda viiniä. Myös se auttaa, että olen optimisti. Alan jo varhain odottaa talvipäivänseisausta ja sitä, että päivät alkavat pidentyä.”

Standing against a grey wall, looking towards the camera, a shaft of light shining from the right.
Show in landscape format
Off

”Uudet kokemukset tuovat valoa”

Kanadalainen stand up -koomikko Jamie MacDonald hakeutuu taiteen pariin ja ulkoilee säällä kuin säällä.

”Ensimmäinen talveni Helsingissä 18 vuotta sitten oli jännittävä, kun kaikki oli uutta. Oli helppo pysyä aktiivisena, sillä jossain oli aina jotain outoa ja kiinnostavaa. Asuessani Londonissa, Kanadan Lounais-Ontariossa totuin talveen mutta en pimeään. Tajusin vähitellen, että minun piti löytää strategioita, joiden avulla selviän talvesta. Pimeys vaikuttaa mielialaani, eikä sekään auta, jos muut ympärillä ovat masentuneita.

Tärkein strategiani on ollut mennä aina paikalle, jos joku kutsuu syömään tai järjestää juhlat. Tähän aikaan on hyvä nähdä ihmisiä ja olla sosiaalinen – ylipäätään kaikki uudet kokemukset tuovat vähän valoa pimeyteen. Aina voi vaikka pelata lautapelejä ystävän kanssa netissä tai keksiä muita yhdessäolon tapoja tarvittaessa myös etänä.

Toinen tärkeä selviytymiskeinoni on taide. Hankin vuosittain museokortin, jolla pääsee museoihin edullisesti. Tekee hyvää vierailla isossa kauniissa tilassa, kuten vaikkapa Ateneumissa, ja ihailla taidetta. Rakastan myös stand up -keikkoja. Ne tekevät hyvää etenkin talvella. 

 

Talvella on joskus vaikea olla energinen ja innostunut. Tekee mieli nukkua myöhään ja valvoa myöhään, syödä croissantteja ja vaipua horrokseen. Siihen auttaa, että menee ulos, säällä kuin säällä. Jos tulee lunta, on mahdollisuus kokeilla talviurheilulajeja. En ole niissä hyvä, mutta ainakin yritän.

Vietän myös paljon aikaa kotona. Minulla on kotona led-valot, joita voin kirkastaa ja himmentää ja voin muuttaa niiden sävyä. Kun ulkona on pimeää, tekee hyvää saada kotiin aamuisin kirkasta ja iltaisin kotoisan pehmeää valoa.”

Roxana Crisólogo Correa sitting at a restaurant table eating noodle, smiling and laughing as she looks to the right. The restaurant booth where she's sitting is mostly clad in wood and bamboo.
Show in landscape format
Off

”Talvisin tukeudun ystäviini”

Perulainen runoilija ja kultturintuottaja Roxana Crisólogo Correa kokoontuu ystäviensä kanssa ruuan äärelle.

”Ensimmäinen talveni Helsingissä vuonna 1996 oli uskomaton. Näin ensimmäistä kertaa lunta, oli 25 astetta pakkasta, ja kaikki tuntui eksoottiselta. Oli kaunista, kun oli lunta ja valoa.

Nykyisin kun lunta ei useinkaan ole niin paljon, talvi tuntuu vaikeammalta. Niinpä tukeudun entistä enemmän ystäviini. Kasvoin kuusilapsisessa perheessä, joten minun elämässäni ihmisten seura on aina ollut sääntö. Helsingissä minulla on iso kansainvälinen kaveriporukka, johon kuuluu perulaisia, meksikolaisia, iranilaisia, irakilaisia ja suomalaisia ystäviä.

Minun ajatukseni kaupungista on kansainvälinen, ja on kivaa, että suomalainen yhteiskunta on nykyisin moninaisempi. Silloin kun muutin Helsinkiin, erilaisia ihmisiä oli vähemmän, ja se tuntui vähän pelottavalta.

 

Limassa asuessani totuin siihen, että joka päivä lähdetään ulos. Suomessakaan en ole sohvaperuna, vaan menen ulos, vaikka ilma olisi huono. Aina on jotain tehtävää tai nähtävää. Menemme ystävieni kanssa yleensä ulos syömään. Syömme joskus suomalaista ruokaa, joskus irakilaista, joskus etiopiaista. Juhlimme juuri tyttäreni syntymäpäivää filippiiniläisessä ravintolassa. Ravintoloissa syöminen on kuitenkin kallista, joten toisinaan menemme vain kahville, jaamme pullan ja katselemme ihmisiä. Teemme tulvaisuudensuunnitelmia ja puhumme paljon politiikasta.

Ja tietenkin kun on kylmä, laitan myös kotona enemmän ruokaa. Perulaisille ruoka on hyvin tärkeää, voimme puhua siitä tuntikausia. Kinastelemme vaikkapa siitä, kuka laittaa parasta cevicheä ja järjestämme cevichesodan. On aina parempi kokoontua, laittaa yhdessä ruokaa ja juhlia kuin vetäytyä piiloon.”

Show image on the left
Off
Show created/updated
Off
Show in search dropdown
Off
Teaser text
Ystävien kanssa kokkaamista, taide-elämyksiä, kirkasvalolamppuja ja ripaus optimismia. Näin Helsingissä asuvat maahanmuuttajat valmistautuvat pimeisiin vuodenaikoihin.