Aurinkoisena kesäpäivänä kimaltava meri ja lämpimät kalliot ovat tuttu kokemus valtaosalle helsinkiläisistä. Merellinen kaupunki tarjoaa viihtymisen lisäksi myös merellistä työtä, jossa ei ole kahta samanlaista päivää.
”Meri on hiljainen niitty”
Meribiologi Camilla Gustafsson kävi merellä ensimmäisen kerran kaksiviikkoisena vauvana.
”Veden alla kasvaa kasveja samalla tavalla kuin maallakin. Olen meribiologi, ja työni on tutkia niitä. Kerään vesikasvinäytteitä Itämerestä sukeltaen. Sukelluksia tehdään toukokuusta lokakuulle, ja tyypillisesti niitä kertyy 20–40 per kesä. Jos töitä on paljon, sukellan kesän aikana yli sata kertaa.
Meri oli minulle tärkeä paikka jo pienenä. Kävin merellä ensimmäisen kerran kaksiviikkoisena, sillä perheelläni oli vene. 8–10-vuotiaana tykkäsin viettää aikaa rannalla snorklaillen. Hiekkapohjassa kasvanut vihreä lehvästö oli minusta jo silloin kiehtova.
Meri on rauhoittava työpaikka. Toki tulee päiviä, jolloin sää ei ole hieno, vaan on tuulista ja kylmää. Jos takana on paljon kenttäpäiviä, voi tulla olo, etten jaksaisi lähteä merelle. Lopulta siellä tulee melkein aina hyvä fiilis.
Pinnan alla on ihanaa katsella, kun meriheinäkasvusto heiluu pienten virtausten mukana. Meriheinäniitty muistuttaa tavallista niittyä, ja sillä on rauhoittava vaikutus minuun. Hengityslaitteen kautta kulkeva hengitykseni on ainut ääni, jonka kuulen.
Itämeri voi huonosti, mutta meressä on myös paljon kauneutta jäljellä. Toivoa ei saa heittää. Meidän täytyy tehdä yhdessä sen suojelemiseksi minkä voimme.”
”Sumuisella merellä on turvallista kuin maitopurkissa”
Kalastaja Kai Ilveksen mukaan meri on työpaikkana arvaamaton.
”Olen ollut kalastaja kuusivuotiaasta asti, ammattikalastaja 1990-luvun alusta. Kävin nuorena usein kalassa Eestiluodolla asuneen sotainvalidin ja ammattikalastajan kanssa. Sain siitä kipinän.
Luin itseni ensin insinööriksi, mutta kun 90-luvun lama tuli irtisanomisineen, vaihdoin alaa ja ryhdyin kalastajaksi.
Kalastan esimerkiksi silakkaa, kilohailia, siikaa ja taimenta Helsingin itäpuolella, kuten Vuosaaressa.
Meri on arvaamaton työpaikka, elementtinä jopa häijy. Tunnen kunnioitusta merta kohtaan. Veneessä ei tarvitse kuin kompastua naruun. Jos lyö päänsä pahasti, ei ole väliä, putoaako lämpimään vai kylmään veteen.
Saalistuspaikkana meri on kiehtova. Metsän voi nähdä, mutta vesi on jännempi, koska ikinä ei tiedä, mitä pinnan alla on. Jotta löytää kalaa, pitää seurata ja havainnoida säätä, tuulen suuntaa, veden virtauksia ja lämpötilaa.
Meri on melkein joka kerta erilainen. Leppeän eteläkaakkotuulen pyyhkimä kesäpäivä on tylsä tapahtumien suhteen. Kivoin keli on räntämyrsky. On jännittävää, kun aluksen ikkunat jäätyvät eikä valonheittimilläkään näe kuin märkiä taivaalta lentäviä tossuja.
Kovassa sumussa merellä taas on turvallista kuin maitopurkissa.”
”Moni kysyy, voiko keskustasta nostettua kalaa syödä”
Meren parissa työskentely on etuoikeus, sanoo palkittu Itämeri-tutkija Seppo Knuuttila.
”Olen kasvanut Itämeren rannalla ja seurannut meren tilan kehitystä pikkupojasta saakka. Ensin kiinnostuin linnuista. 1970-luvulla Itämereen päätyneet ympäristömyrkyt olivat viemässä merikotkaa sukupuuttoon. Nuorta lintuharrastajaa se huolestutti, ja heräsin ympäristöasioihin. Se vei minut myöhemmin yliopistoon opiskelemaan limnologiaa eli vesiensuojelua.
Meren parissa työskentely on minulle etuoikeus. Harva pystyy luomaan ammattia asiasta, joka kiinnostaa myös vapaalla.
Moni mieltää, että merentutkija seilaa jatkuvasti merellä. Todellisuudessa työni on pitkälti puurtamista tutkimustulosten ja -julkaisujen kanssa kuivalla maalla. Joka vuosi olen silti mukana tutkimusmatkoilla Itämerellä.
Tutkimuskohteeni on Itämeren rehevöityminen. Tutkijalta edellytetään puolueettomuutta, mutta ei ympäristön tilan heikkenemistä voi seurata tunteettomana. Itämeren tilanne huolestuttaa – mutta siinä on myös ilonaiheita.
Harrastan kalastusta. Pidän verkkoja talvisin Seurasaarenselällä. Kun kerron ulkomaisille tutkijakollegoille, että kalastan keskellä Helsinkiä, moni kysyy, voiko sieltä nostettua kalaa syödä. Monella on siis sellainen käsitys, ettei ole yleisesti ottaen turvallista syödä asutuksen läheltä kalastettua kalaa. Mielikuva on, että asutuksen lähellä vesi on täysin pilaantunutta. Näin oli Suomessakin vielä puoli vuosisataa sitten. Niistä ajoista Helsingin rantavesien tila on parantunut dramaattisesti. Se ilahduttaa.”
”Merellä ei ole kahta samanlaista päivää”
Vesibussin päällikkö Linnea Keltanen kuljettaa yhteysalusta Kauppatorilta Korkeasaareen.
”Harvalla on konttoristaan sellaiset näkymät kuin minulla. Olen toiminut pari vuotta Korkeasaaren vesibussin päällikkönä, mikä tarkoittaa sitä, että ajan yhteysalusta Kauppatorilta Korkeasaareen.
Päällikkönä vastaan käytännössä koko aluksesta, kuten tekniikan toimivuudesta, navigoinnista ja matkustajien turvallisuudesta. Parasta työssäni on työpaikka eli meri. Se on ainutlaatuinen ja välillä haastavakin ympäristö. Merellä ei kirjaimellisesti tule kahta samanlaista päivää, sillä vesi on säiden armoilla niin vaihteleva elementti.
Jos on työkseen meren kanssa tekemisissä, jossain vaiheessa kauniit kesäpäivät eivät enää ole se mielenkiintoisin juttu. Tykkään erikoisista olosuhteista, kuten merisumusta, jonka ilmestyminen käy tietyllä säällä valtavan nopeasti.
Välillä kaipaan jopa sitä, että meri velloo ympärilläni hirveässä tuulessa. Siinä saa haastaa itseään sopivasti. Korkeasaaren linjalla matka on lyhyt ja osuus on suojaisa. Oikeaa vaaraa ei ole, vaikka olen ajanut alusta myrskyssäkin.”